Hehee, ne jotka tulivat tänne romantiikannälkäisinä klikkiotsikon perässä, niin pahoittelut - teitä on kusetettu! Karuakin karumpi fakta on, ettei tästä blogista löydy vieläkään mitään sen romanttisempaa, kuin tämä asu. Ai ai, taisi osua pilkka nyt kyllä mun omaan nilkkaan, koska a) olen vieläkin sinkku b) äskeinen vitsi on ala-arvoinen Ö-luokan vitsi.

housut BikBok

paita KappAhl

takki Zara 

Eiköhän taas päästetä oikein kunnon 22-vuotiaan aivopieru tähän tekstikenttään, here we go. 

Ensinnäkin, mä ihan hirveästi tykkään tästä romanttisesta asusta. Tämä on hyvin outoa monestakin syystä, mutta lähinnä siksi, etten ole koskaan ollut Romantiikka_fani_94, if you know what I mean. En kiellä, etteivätkö rakkauden löytäminen, ja siitä nauttiminen, olisivat olleet oman elämäni bucket listillä jo lapsesta lähtien, mutten ole koskaan maanisesti etsinyt elämäni miestä (tai miksei naistakin, ei sitä koskaan tiedä). Itsestäni on jo pitkään tuntunut, että monet etsivät paniikinkaltaisessa tilassa sitä elämänkumppania, jonka kanssa jakaa ilot, surut, pierut ja pizzat. Ja samaan aikaan itse makaan himassa yksin piereskellen ja mutustaen harvinaisen tyytyväisenä sitä pizzaa. Mulle jää enemmän, typerä ajatus, että haluaisin jakaa. Pyh. 

Mietin vaan, että löytyykö se elämän mullistava rakkaus joka kiven kääntämällä vai muuttaakohan se järkyttävä metsästyksen tavoitteellisuus lopulta omaa suhtautumista tulevaan kumppaniin? Tiedättekö sama juttu, kun lähden ostamaan kaupasta päättäväisenä mozarellapakastepizzaa, se onkin traagisesti loppu ja lopulta päädyn auvoisen tyytyväisenä mutustelemaan vihannespizzaani, unohtaen täysin alkuperäisen tavoitteeni nautiskella mozarellan ihanan venyvästä juustosta. Oman perstuntumani mukaan, parisuhteen tietoinen tavoittelu on saattanut johtaa siihen, että tyydytäänkin johonkin, mikä eroaa täysin alkuperäisestä haaveesta. Enkä nyt tarkoita tilannetta, jossa maalaillaan ensin Pete Parkkosta poikaystäväksi, mutta tyydytäänkin naapurin Penttiin. Vaan likemminkin tilannetta, jossa ollaan valmiita luopumaan omista haaveista, tavoitteista ja mieltymyksistä, koska hinku parisuhteeseen on niin kova. 

Tietenkin jokainen ihminen on tämänkin suhteen erilainen ja joillakin tällainen joustaminen toimii ja onkin avain onneen. Itse jo monta vuotta yksin asuneena en kuitenkaan koe olevani valmis joustamaan niistä itselleni tärkeistä jutuista toisen vuoksi. Elämäni hulluna koiranaisena on siis alkanut. 

Jos jokin asia voi yllättää meikäläisen, niin se, että löydän vanhempieni luota jotakin kotiin kannettavaa. Antakaas, kun selitän. Vanhempieni omaisuus koostuu hyvin pitkälti omista, ja veljeni, vauvanvaatteista, jotka ovat menneet auttamatta pois tyylistä...20 vuotta sitten 😂. Mukaan mahtuu myös kaikki mahdollinen pikkutavara, mitä voit kuvitella. Kulminoitetaan tämä vaikka siihen, että äitini kerää kyniä. Siis käytettyjä kyniä. Olisipa tämä edes vitsi. 

Tämän surullisen lätinän jälkeen ymmärrätte siis varmasti, miksi lirautin puoli litraa ilopissaa housuun, kun heräsin tämän kynttilänjalan olemassaoloon. Tämä uusin ehtymättömän rakkauden kohde on nököttänyt 2 sentin pölykasan alla samassa paikkaa jo kohta 15 vuoden ajan, ihan silmieni alla (tai noh, yllä, koska olen aikuiseksi ihmiseksi hyvinkin vajaamittainen 😂). Ja minä noteerasin sen nyt? Loppu hyvin, kaikki hyvin ja nyt olen tuijottanut tätä upeutta jo vuorokauden putkeen. Miten paljon voikaan yksi esine tuoda kotiin! En koskaan kuvitellut innostuvani näin paljoa telineestä, johon voi tyrkätä kynttilöitä, saatika sitten omistavani kokonaista postausta sille. Mutta on se vaan hieno, ah ❤️️

Istuessani tässä kirjaston kovalla puupenkillä pohdin kahta asiaa 1) miksi koulujärjestelmämme asettaa niin paljon paineita toisen asteen koulutuksesta korkeakouluun siirtyville 2) mihin olen hukannut oman motivaationi tehdä koulun suhteen yhtikäs mitään. Vielä lukioaikoinani olin sellainen, mitä joku voisi kutsua hyvin vanhentuneesti "hikipingoksi" ja motivaatio oli kovempi, kuin tämänhetkinen himoni Classicin toffeejädeen. Eli nyt puhutaan jo aika kovista asioista. Itse sykin lukioni kunnialla loppuun Laudaturin papereilla ja selkeästi yli yhdeksikön paremmalla puolella olevan keskiarvon turvin. Mihin tämä johti? Tragikoomisen rehellisenä vastauksena voin todeta, että ei yhtikäs mihinkään. Paloin loppuun rakkaan ihmisen sairastumisen ja muiden henkilökohtaisessa elämässä kohtaamieni tekijöiden johdosta ja päädyin slurbailemaan AMK:hon. En siis tarkoita, että AMK:ssa olisi suoranaisesti mitään vikaa. Tiedän vain faktaksi, että, jos en olisi kirjoitusten jälkeen ollut niin kulutettu loppuun, olisin helposti päässyt hyppäämään itselleni paremmin sopivaan, akateemisempaan, koulutukseen. If you know what I mean. 

Ajan myötä olen itse kuitenkin osannut antaa itselleni anteeksi tämän koulu-urani retkahduksen, joka aluksi stressasi minua enemmän kuin sen todellakaan pitäisi. Tässä pääsykoeurakkansa alottaneiden nuorten keskellä pohdin kuitenkin väkisin, kuinka moni tämänkin kirjaston pänttääjistä polttaa itsensä loppuun tavoitellessaan sitä unelmien koulupaikkaa, mitä on programmoitu tavoittelemaan ihan 7-vuotiaasta lähtien. Toivottavasti ei moni. Mietin tässä vain pienen pääni turvin, olisiko rennompi suhtautuminen nuoren opintoihin kuitenkin terveellisempi lähestymistapa suuremmalla asteikolla? Voisiko välivuoden demonisoinnin lopettaminen nostaa rehellisen motivaation kasvamista ja pienentää nuorten ahdistuneisuuttaa kouluun pääsystä? 

Näiden pohdiskelujen tarkoituksena ei ole todellakaan tuomita suomalaista koulutusjärjestelmää, joka on mielestäni kokonaisuutena erinoimaisen toimiva kokonaisuus. Rupesin vain pohtimaan, että onko suorituspaineiden luominen tässä mittakaavassa todella paras lisäys alle parikymppisten elämäntilanteeseen... Mulla nimittäin tulee myötäahdistus jo pelkästään tätä ylitehokasta 8 eri värin yliviivaustussikilpailua katsoessani. 

Mutta joo, pointtina oli, että mulla on uusi takki. Ja, että on varmasti liian aikaista käyttää sitä. Adjöö. 

Ajattelin tulla jakamaan tämän tänne teillekin, jos joku nyt ei ole vielä tilannut tuota mun Tube-kanavaa (iso virhe btw, jos et ole). Tämä on omasta mielestäni tähän mennessä tulleista videoista hauskin, mutta toisaalta se voi vinkata siitä, että video onkin oikeasti täyttä roskaa... 

Mulla on vähän ikävä bloggailua, mutta tällä hetkellä YouTube tuntuu jotenkin mielekkäämmältä. Etenkin nyt, kun seuraajia on ruvennut ropisemaan tasaista tahtia ja videoihin jaksetaan kommentoida. Hmm, tiedä näistä sitten. Blogi ei kuitenkaan näiltä näkymin ole kuolemassa! Nähdään taas (noh, te näette mut taas joskus, itse en tiedä, ketä siellä häärii). 

Tiedätkö sen tunteen, kun keskellä talvea näet pienen skidin vähissä vaatteissa ja ihmettelet Ulla Taalasmaamaiseen tapaan, että mitähän toikin teini ajattelee? Niin, hommahan on nyt niin, että olen virallisesti menettänyt oikeuteni taivastella nuorison hulluutta, koska hupsistarallaa, tänään löysin itseni alipukeutuneen teinin saappaista. Hyss, anna 22-vuotiaan sanoa itseään vielä teiniksi - vielä tämän kerran pls. Aikuisuus en ole valmis saapumiseesi. Ehkä tämä nahkatakkitempaus olikin alitajuntani tapa viestiä juuri tästä. 

Kehotan siis kaikkia teitä kuuntelemaan omasta mielestäni ärsyttävintä elämänohjetta, jonka olen koskaan kuullut: älkää tehkö niinkuin minä teen, tehkää niinkuin minä sanon. Ja minä sanon, että älkää luulko pärjäävänne nahkatakilla, vaikka aurinko yrittääkin myrkyllisesti uskotella teille, että ulkona olisi muka lämmin. 

Vaikka ihan vielä ei olekaan kevät (vaan aivan saatanan kylmä), ilmassa on jotenkin hyvää fiilistä. Päivät pitenee, ihmiset herää pikkuhiljaa horroksistaa ja itselläni on ainakin jo viikon verran mennyt jotenkin erityisen lujaa. Kyllä se kevät sieltä vielä tulee. 

Pariisi on omituinen paikka. Usein kuulee sitä kuvailtavan rakkauden kaupungiksi, jossa ihmiset mutustelevat iloisina patonkejaan ja juovat kilpaa viiniä. Mistään ei kuuleman mukaan saa muuta, kuin ranskalaista ruokaa ja Pariisissa nautitut etanat tituleerataankin parhaaksi ruuaksi, mitä matkaaja on suuhunsa laittanut. Mikään näistä asioista ei ole sitä, mitä tämä kaupunki minulle opetti. 

Pariisissa opin, kuinka hienoa on syntyä maahan, jossa lähes jokainen alle 50-vuotias puhuu englantia. On todella uskomatonta, miten harvan paikallisen kanssa pystyy käymään minkäänlaista keskustelua maailmankieleksikin kutsutulla englannilla. Tuntuu kummalta, sillä Ranska on kuitenkin yksi sivistyneimmistä valtioista koko Euroopassa. Toisaalta tällä ei ole mitään väliä, sillä ihmiset ovat poikkeuksetta lämpimiä ja valmiita löytämään keinon kommunikointiin - kaikki tämä hymy huulillaan. Joskin olen aina kokenut tämän olevan totta joka paikassa, mihin menen. Tietenkin sekoitukseen mahtuu aina muutama mätä omena, mutta tämä lienee totta minkä tahansa asian suhteen.

Tiedän nykyään myös, että rakkauden kaupunki on myös pakotetun rakkauden kaupunki. Nelihenkisen tyttöporukkamme kohtaama ahdistelu löi minua naamaan kuin vati paskaa - epämiellyttävästi ja limaisesti (pardon my french). Uuden vuoden vaihtuessa Seinen varrella olevassa laivassa minuun koski lupaa kysymättä kymmeniä miehiä udellen kotimaatani. Epämieluisuuden tunne saattaa johtua kulttuurierosta, mutta Suomeen laskeuduttuani olin onnellinen, että lähin mies seisoi suomalaisille tutun turvavälin päässä - mahdollisimman kaukana. 

Ehkäpä jopa hieman kummallista, opin katsomaan maahanmuuttajia uusin silmin. Ensimmäinen taksimatkani luonnistui jamaikalaisen miehen kyydissä. Hän puhui ranskalaisille tyypilliseen tapaan hyvin rajoitetusti englantia, mutta 10 minuttia kestänyt matka jää ikuisesti muistoihini. Kuski kertoi elämästään, ja siitä, kuinka hän oli päätynyt ajamaan taksia yhteen Euroopan suurimmista metropoleista. Raastavan rehellisesti mies avautui myös ongelmistaan tulla toimeen maassa, jossa kaikki kallistuu, vaikka hänen tulonsa jatkavat laskuaan jatkuvan terroristiuhan myötä. Opetin hänelle muutaman sanan englantia, tai ainakin yritin. Hän kertoi minulle pitävänsä tästä lähtien Tanskasta. Olisin korjannut miestä, mutta tiesin, ettei hän tietäisi eroa. Sympaattisin kohtaamiseni koko matkan aikana. 

Huomasin, etten ehkä olekaan se peloton maailmanmatkaaja, joka luulin olevani. Astellessani metrosta keskelle avoimesti käytävää huumekauppaa huomasin pelkääväni. Tilannetta ei auttanut, että vieressä pysähtyneenä olevat poliisit eivät edes nousseet autostaan tarkastamaan tilannetta. Pelkäsin myös, kun kotiin kävellessämme meitä lähdettiin useampaan otteeseen seuraamaan. Ensin kerroin itselleni tämän olevan mielikuvitukseni tuotetta, mutta viheltelyjen alettua melkein suutuin koko tilanteelle. 

Muistin taas, kuinka mykistävää kaunis arkkitehtuuri voikaan olla. Kaupunki vie ilman keuhkoistasi, jokaista taloa voisi tuijottaa tunteja putkeen. Upeat rakennukset piilottavat sisälleen toinen toistaan suloisempia, ja instagram-ystävällisempiä, kahviloita, joista yhdessä nautin elämäni parhaan avokado-leivän. Lähinnä kaupunki kuitenkin näytti minulle, kuinka rakkaita tuhansien kilometrien päässä asuvat ystävät ovatkaan. Nämä ihmiset ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä minulle.

Kaiken kaikkiaan Pariisi oli ihana, mutta pelottava ja herättelevä, kokemus. Kaupungin korruptoituneisuus ahdistaa, eikä tunnetta pääse pakoon muualla, kuin ydinkeskustassa. Terroristeja en osannut pelätä, sillä jätän tietoisesti pelaamatta suoraan pahisten pussiin. Pariisi oli täynnä lämpöä, ruuhkaa ja ihanaa ruokaa. Ja ennen kaikkea upeaa, upeaa, arkkitehtuuria. Ja ainiin, sairastuin ensimmäisenä päivänä pahaan korva- ja nielutulehdukseen, josta huolimatta matka oli mielestäni ihana. Kertokoot tämä omaa tarinaansa.